maanantai 4. tammikuuta 2016

Luottamus

Mietin jonkin aikaa julkaisenko tätä vai en, mutta antaa mennä nyt :) Tuli sitten risuja tai ruusuja, niin toivottavasti herätti ainakin jotkin ajattelemaan.

Mietitäämpä hetki sanaa luottamus. Mitä se on? Mitä se tarkoittaa? Voiko sitä oikeasti rajata raameihin? Lainaus Wikipediasta: Luottamus on tunne tai varmuus siitä, että johonkuhun tai johonkin voi luottaa, että joku tai jokin ei petä toiveita tai aiheuta pettymystä.

Ei ajatella nyt ihmisten välistä luottamusta, vaan kohdistetaan aihe yleensä eläimiin ja tässä tapauksessa nyt hevosiin. Jokaisella on omasta /tai mahdollisesti vuokra- tai ylläpitohevosesta ajatus: ''tiedän ettei se tee mitään'', ''ei se oo koskaan tehnyt mitään'' ja niin edelleen. On olettamus että hevonen tekee/ei tee jotakin jossain tilanteessa.
MUTTA
Luotatko tosissasi muiden/omaan olettamukseen?
Tätä on hyvä jokaisen miettiä omalta kohdalta..





Tässä on esimerkki meidän tapauksesta. Mä luotin Vinjaan paremmin kuin sisaruksiini tai omaan kissaani. Vinja tuli mulle nuorena, olin itse yhtä nuori ja kokematon. Yhdessä kasvettiin, tapeltiin ja lopulta onnistuttiin. En todellakaan olisi tehnyt tätä silloin vuosia sitten. Viimeiset vuodet me Vinjan kanssa tunnettiin toisemme, mielialat, toimintatavat, reaktiot.. kaikki. (Tän tarkoitus ei oo nyt lietsoa ajatuksia: ''Eihän tos oo mitään, kyl mäki voin tollee tehä'') Tätä kuvaa ei tarkotuksella yritetty ottaa vaan tilanne eteni tähän. Kinkku on varsasta asti tunkenut päätä mun syliin, jos oon Vinjan selässä. Ja ei, en luota irrallaan olevaan 2vuotiaaseen varsaan :D Mulla on täydet mahdollisuudet liukua alas selästä jos Kinkku ois päättäny alkaa riehua tmv. Ja Vinjahan ei juuri liikkunut kun tiesi mun olevan selässä, vanhan tamman suojeluvaisto<3




Voi niitä aikoja. Tässä me ollaan molemmat ihan lapsia vielä. Okei, Vinja oli jo 10  mutta sitäkin kokemattomampi ja arempi. Meille tullessaan miehillä ei ollut asiaa 10m lähemmäs tai kenkää tuli. Saksassa tainnut tytöllä olla kovat oltavat. Luottamuksen syntyminen ei ollut edes vuoden juttu.. se vaati aikaa. Vinja alkoi olla ok äitini kanssa, se luotti siihen. Sitten olikin mun aika ottaa hommasta kiinni ja sama rumba alkoi alusta ja myönnän itkeneeni usein kuinka tyhmä poni mulla on.. Ei, ei se ollut tyhmä mutta se oli lapsen ensimmäinen reaktio kun mikään ei sujunut ja toiminut heti.
Tässä me ollaan Uudessakaupungissa match-showssa ja muistaakseni pärjättiin hyvin :) 
Nää on niitä hetkiä jolloin kartutetaan yhteistyötä, kerätään kokemusta ja kasvatetaan luottamusta.




Mutta oikeasti, mitä enemmän vuosia kertyi... sitä enemmän meillä oli yhteistä, sitä enemmän me nautittiin jokaisesta yhteisestä hetkestä. Ristiriidat oli riidelty, epäselvyydet selvitetty ja kunnioitus molemmin puolin oli hankittu. Luottamus.. se oli tässä vaiheessa jo mittaamattoman vahva. 



Pampula pelkäs upottavaa lunta. Yhtenä talvena vietiin se isomman ponin perässä auraamattomalle tielle, missä lunta oli paljon. Tien päässä oli iso kesätarha jonne oli tarkoitus ponit viedä riehumaan lumeen. Sinne ei Pampula päässyt. Poni meni paniikkiin ja yritti tuuppia mua kumoon jotta sais jotain pitävää jalkojen alle. Ponilla siis maha oli lumen pinnalla eikä jalat yltäneet kovaan maahan, lunta oli niin paljon. 
Ei auttanut vaikka myöhemmin aurasin väylän tarhalle, poni ei tullut lähellekkään edes herkuilla. Siitä lähti siedätysharjoittelut. Pyysin auratulla tiellä ponia penkkaan, jossa oli vähän lunta. Aikaa ja hermoja se vaati mutta pikkuhiljaa luotto ponilla kasvoi ja se uskalsi astua penkkaan. Ensin yhdellä jalalla ja lopulta päivien päästä seisoi penkassa. Pikkuhiljaa etenimme syvempään lumeen ja pyrittiin että poni pysyy rentona ja on rauhassa asian kanssa. Tää kuva on otettu, kun poni tuli mun perässä pellolle! Lunta oli tosissaan pientä ponia mahaan asti. Rento ja hyväntuulinen poni sai paljon pusuja ja kehuja<3



Pampulan emä pelkäsi hypätä ojien yli. Ja jos meni pakottamaan niin poni oli lukossa eikä tehnyt enää mitään. Pampulalla oli nuorena vähän samanlaista, vain pienet ojat suostui ylittämään. Nyt poni on 6v ja ollaan siinä pisteessä että se hyppää isotkin ojat vaikka olisivat täynnä vettä, mun perässä, täydellä luottamuksella. Se tulee mun luokse pyydettäessä (paitsi jos on karkumatkalla..) ja tietää oman paikkansa. (Kyseessä on kuitenkin pirullinen poni, se osaa tietenkin olla myös ponien poni ;) )

Jokaista kuvaa voisi analysoida jollain tapaa, tietenkin. Kaikki hetket on jollain tapaa luottamista. Hypätessä luotat että hevonen hyppää (ja kuten voi käydä ettei se kaveri hyppääkkään ja hetkessä olet lentänyt satulasta..), hevonen luottaa siihen että on turvallista hypätä ja hyppää (kunnes kuski mokaa ja hevonen toteaa että hyppää kuule yksin ;)). On totta, mä olen seissyt Vinjan pepun päällä, laukannut satulatta väärinpäin istuen ja tehnyt kaikkea muuta tyhmää, mutta mä luotin. Olin myös nuori ja tyhmä, uhkarohkea ei sais olla ;)  Jokaiselta itseltään tulee kunnioitus ja luottamus eri hevosia kohtaan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti